1960-luku

Yrjö Kilpisen v. 1955 perustaman Savonlinnan musiikkipäivien ohjelmaan otettiin 60-luvun alussa oopperakurssi, jonka opettajistoa tuli myös Keski-Euroopasta. Wieniläinen kamarilaulaja Peter Klein alkoi ideoida Olavinlinnan hyödyntämistä oopperanäyttämönä kurssin päätöskonsertissa.

Paikalliset intomielet, Viljo Virtanen, Pentti Savolainen ja Pertti Mutka halusivat jalostaa Kleinin ajatukset vielä merkittävämmälle tasolle: Aino Acktén oopperajuhlat piti aloitettaman uudelleen! Yleisradion merkittävällä tuella (orkesteri) juhlat saatiin käynnistettyä muutaman vuoden suunnittelun jälkeen 1967. Fidelio-oopperan ensi-illassa oli mukana mm. presidentti Kekkonen, maan hallitus ja eduskunta. Ilta taltioitiin ja esitettiin televisiossa myöhemmin samana vuonna. ”Juhlilla oli paljon kansaa, oli karjakoita Kokonsaaresta, kalastajia Puruvedeltä ja diplomaatteja Helsingistä.”

Linnaan liikuttiin aluksi veneillä ja esitykset olivat säiden armoilla, koska sadekatosta ei ollut. Kesän 1968 sateen laimentama Fidelion esitys jäikin elämään paikallisissa kaupunkilegendoissa ”Vesjviteliona”
Ohjelmistossa oli ensimmäisen kesän jälkeen kaksi  oopperaa kaudessa. Yhteistyötä tehtiin mm. Tampereen Työväen Teatterin kanssa, joka toi Olavinlinnaan puheteatteria oopperaesitysten lisäksi.

Esityksiin saapuminen ja niistä poistuminen helpottui merkittävästi, kun 60-luvun lopussa juhlakauden ajaksi Kyrönsalmeen rakennettiin väliaikainen silta.

Alkuvuosien perusklassikkojen lisänä v. 1970 mukaan otettiin kotimainen ”moderni” ooppera, Aarre Merikannon Juha, jota ei ollut vielä koskaan aiemmin esitetty arvoisellaan tavalla, vaikka Aino Ackté oli tilannut sen jo v. 1919. Shemeikan roolissa laulanut Hendrik Krumm oli 1. ulkomaalainen solisti Olavinlinnan lavalla.

Juhlien taloudellinen tilanne vaihteli haastavasta katastrofaaliseen. 70-luvulle tultaessa lähenneltiin jälkimmäistä: kesän 1972 festivaalille ei pystytty tuottamaan yhtään omaa produktiota. Juhlien jatkuvuuden pelasti Lódžin suuri ooppera Puolasta.

1970-luku

Martti Talvela valittiin valtakunnallisen vastaperustetun Oopperajuhlien Kannatusyhdistyksen taiteellisen toimikunnan puheenjohtajaksi 1972 ja hän alkoi, oman vahvan henkilökohtaisen visionsa myötä, kehittää vahvasti festivaalia.

Kontaktiensa avulla hän sai Savonlinnaan kansainvälisiä huippunimiä niin oopperantekijöiksi kuin konserttien solisteiksi ja kapellimestareiksi. Peruslinjauksena oli kuitenkin käyttää roolimiehityksissä suomalaisia solisteja aina, kuin se suinkin oli mahdollista.

1973 Taikahuilun ensi-ilta oli upea menestys, kotimaisen oopperalaulun ja -soiton riemuvoitto, vaikka näyttämötoteuttajat August Everding ja Toni Businger tulivatkin Keski-Euroopasta. Mielenkiintoisena yksityiskohtana huomioitakoon, että kyseisen kesän Taikahuilussa lavalla oli yhtä aikaa ainutkertaisesti (?)kolme suurta suomalaista

Metropolitan-bassoa: Martti Talvela, Kim Borg ja Matti Salminen. Samaksi kesäksi saatiin osin linnanpihan peittänyt sadekatos.

1974 ohjelmistossa 2 teosta, 1975 kolme, joka sittemmin vakiintui ”normaaliksi”. Festivaalikausi venyi kesän  1973 viikosta kauden 1979 kolmeen viikkoon. Oopperajuhlien konserttitoiminta kehittyi Savonlinnassa ja laajeni ympäristöön: Kerimäen suuri puukirkko vakiinnutti paikkansa suurten kuoro- ja orkesterikonserttien pitopaikkana.

Nuorten oopperantekijöiden koulutus oli eräs Talvelan keskeisiä teemoja. Vuonna 1974 ensimmäisen kerran järjestetyn Timo Mustakallio -laulukilpailun avulla pyrittiin löytämään uusia kotimaisia huippukykyjä.

Festivaali alkoi kiinnostaa yhä enemmän kansainvälistä mediaa mm. ohjelmistoon otettujen uusien kotimaisten oopperoiden takia: 1975 Ratsumiehen kantaesitys (Olavinlinna 500 v.), 1977 Viimeiset kiusaukset.

1979 tehtiin vahva satsaus kansainvälisyyteen. Verdin Don Carlos –ooppera toteutettiin kahdella solistimiehityksellä, joista toinen esitti teoksen alkukielellä. Tähän asti kaikki ulkomaiset oopperat oli laulettu suomenkielisinä käännöksinä. Carlos oli muutenkin ennennäkemättömän loistelias puvustukseltaan ja lavastukseltaan. Samana vuonna katsomon selkänojattomat puupenkit korvattiin selkänojallisilla istuimilla, jolloin yleisön istumamukavuus kohentui merkittävästi. Vuosikymmenen loppuun mennessä sadekatos peitti koko linnanpihan, eivätkä säävaihtelut olleet enää ratkaiseva este esityksille.

 

Fidelio_Lahtinen-Lauri_web.jpg
Beethoven: Fidelio (1968)
Hannu Heikkilä (Rocco, Lauri Lahtinen (Don Pizarro)

TaikaH40071_web.jpg

Mozart: Taikahuilu (1973)
Taru Valjakka (Pamina), Martti Talvela  (Sarastro)