OOPPERAA - Savonlinnan Oopperajuhlien ryhmäblogi

  • 17.12.2018 10.38

    Ihan ensiksi pitää tehdä henkilökohtainen tunnustus: minä en ole oikeastaan koskaan ollut mikään suuri operettifani, en varsinkaan nuorempana. Oopperan kevytkenkäisemmän pikkusisaren musiikillinen maailma ei avautunut millään tavalla kiinnostavana siinä itäsuomalaisessa kasvuympäristössä, jossa myös musiikilliset mieltymykseni kehittyivät. 

    Oopperan vaikutuspiiriin sen sijaan jouduin/pääsin jo lapsuusvuosina, kun olin todistamassa Savonlinnan Oopperajuhlien uutta alkua festivaalin kuorossa tuolloin laulaneiden vanhempieni välityksellä. Ja kun sitten juuri sopivan ikäisenä, kaikenlaisille vaikutuksille alttiina, teini-iän ensimmäisiä vuosia elävänä tuli koettua Aulis Sallisen Ratsumies-oopperan kantaesitys, oli se sitten menoa: ooppera viekoitteli ja vei mukanaan vastustamattomasti. Jo parin vuoden kuluttua tuosta olin vaihtanut sellonsoitto-opintoni yksinlauluun ja liittynyt vanhempieni esikuvan mukaisesti Savonlinnan Oopperakuoroon, joka tuolloin vielä koostui pääosin paikallisista laulunharrastajista.

    Operetti jäi minulle merkittävän paljon etäisemmäksi ja vaikka tunnetuimmat operettiteemat olivatkin tavalla tai toisella jotenkin tutuiksi tulleet, pidin kyseistä musiikkiteatterin lajia enemmän tai vähemmän historiallisena kaikuna menneisyydestä ja pikkusievänä keskieurooppalaisena hömppänä. Ne laulajat, jotka eivät pärjänneet oopperalavalla siirtyivät laulamaan operettia ja eihän varsinkaan Suomessa kukaan edes yrittänyt esittää operettia kunnianhimoisesti ja korkeatasoisesti. Näin kuvittelin ja luulin.

    Noh, myöhemmin olen toki oppinut ymmärtämään olleeni aika lailla hakoteillä, mutta eihän sitä voi tietää, jos ei tiedä… 

    Jonkinlaisen herätyksen koin sitten 1980-luvun puolivälissä, kun sattumoisin tuli katsottua ja jopa nauhoitettua (VHS-kasetille, luonnollisesti) televisiosta Johann Straussin operetti Die Fledermaus, Lepakko. Tuo kyseinen televisiointi oli taltioitu Royal Opera Housen lavalta Lontoosta ja erityistä kiinnostusta tunsin siihen sen takia, että pääsolisteina, Eisensteinina ja hänen vaimonaan Rosalindena lauloivat kovasti ihailemani oopperatähdet, Hermann Prey ja Kiri Te Kanawa. Lisämausteen uteliaisuuteeni toi myös se tosiasia, että orkesterimontussa kyseistä esitystä kapellimestaroi Placido Domingo.

    Tuon televisiotaltioinnin myötä tulin kokeneekseni jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Yllätyksekseni huomasin pitäväni sekä tuotannosta että varsinkin teoksen musiikista. Eihän Straussin sävelkieli minulle suinkaan mitään vierasta ollut, Wienin filharmonikkojen uudenvuoden konsertti oli kuulunut perinteisiin lapsesta lähtien ja erityisesti Lepakon alkusoitto oli tuttu monestakin eri yhteydestä, samoin muutamat sen aarioista, mutta silti: vasta tuolloin, tämän esityksen ja näiden huippulaulajien tulkinnan myötä näyttämömusiikillinen näkökulmani laajeni merkittävästi ja lopullisesti. Mitä useammin VHS-nauhurissa Lepakkoa pyöritin, sen paremmalta se alkoi maistua.

    Ja vaikka Domingon tempot varsinkin alkusoitossa olivatkin aika persoonalliset ja hänen gestiikkansa muistutti enemmän miekkailua kuin pätevää orkesterinjohtoa ja vaikka Orlofskyn juhlissa yllättäen vierailikin Charles Aznavour ihan omana itsenään, kyseinen tuotanto hurmasi operettiskeptikonkin. Se oli upeasti laulettu, ohjauksessa oli meininkiä, hienoa tunnelmaa ja luontevalta tuntuvaa huumoria. Ja tietysti, mikä parasta, musiikki oli/on täynnä toinen toistaan tarttuvampia, jopa korvamadoiksi muuttuvia musiikillisia herkkupaloja; hienoja aarioita, säkenöiviä ensembleja ja upeita tanssinumeroita, sellaisia, joita vain valssikuninkaan sulkakynästä on voinut nuottipaperille siirtyä. Ja tietysti se fantastinen alkusoitto, se on ihan oma lukunsa. 

    Ainakin minun kohdallani kävi siis niin, että Johann Straussin Die Fledermaus toimi päänavaajana. Josko minusta ei tuon jälkeenkään tullut mitään intomielistä operettifania, niin Lepakko ainakin opetti minua ymmärtämään ja arvostaman kyseistä taidemuotoa paremmin kuin ennen. Ja vaikka olen sittemmin nähnyt ja kuullut muitakin operetteja sekä katsomossa että television ääressä, Lepakko tullee jatkossakin olemaan minun operettirankingissani se ehdoton ykkösteos.

    Die Fledermaus on niitä operetteja, jotka ovat vakiinnuttaneet asemansa maailman merkittävimpienkin oopperatalojen kantaohjelmistossa. Näin vuodenvaihteessa, erityisesti uudenvuodenaattona sen esityksistä on muodostunut monilla näyttämöillä suoranainen perinne. Tämäkin vuosi päättyy nimenomaan Lepakon tahdissa mm. Berliinissä (Deutsche Oper), Damstadtissa, Lausannessa, Bratislavassa, Budapestissa ja tietenkin Wienissä, Lepakon synnyinkaupungissa, jossa on mahdollisuus jopa valita: teos on tuona iltana sekä Wiener Staatsoperin että Volksoper Wienin ohjelmistossa. Viimemainittu tuotanto on luonnollisesti erityisen kiinnostava meille savonlinnalaisille ja kaikille Savonlinnan Oopperajuhlien ystäville, tuleehan se huipentamaan ensi kesän festivaalikautemme riehakkain samppanjaa pirskahtelevin tunnelmin.

    Todennäköisesti on niin, että aidoimmillaan Die Fledermausin valssirytmit sykkivät nimenomaan Wienissä, ja pelkkä ajatuskin niiden siirtämisestä keskelle Järvi-Suomen kesäistä keltasinivihreää hehkua, reilu 500-vuotisen kivilinnan pihalle saattaa tuntua täysin pähkähullulta ajatukselta. Vuosikymmenet ja toistasataa Savonlinnan Oopperajuhlilla esitettyä produktiota ovat kuitenkin todistaneet aina uudelleen sen tosiasian, että Olavinlinna ja sen maaginen akustiikka sopii kaikenlaiseen musiikkiin; sitä täydentäen, sen suorastaan huipentaen. Vaikka Lepakon libreton eräs keskeistä teemoista onkin ”onnellinen on ken unohtaa”, tämä vierailutuotanto kannattaa huomioida ja pitää mielessä. Aivan varmasti ne, jotka Lepakko-visiitin Olavinlinnassa kokevat, eivät sitä unohda!

  • 26.11.2018 8.52

    Kun puhutaan klassikko-oopperasta, tarkoitetaan yleensä sellaista teosta, jota on esitetty paljon ja edelleenkin esitetään oopperanäyttämöillä ympäri maailman. Klassikkoteoksesta on tullut vuosikymmenien, kenties vuosisatojen kuluessa suuri yleisönsuosikki ja vaikka monet oopperanharrastajat ovat nähneet ja kuulleet sen monta kertaa, kenties useina eri versioina ja eri näyttämöillä, he haluavat kokea sen vielä ainakin kerran. Ja sitten taas vielä kerran.

    Vaikka esim. barokkioopperat ovat viime vuosikymmeninä nousseet yhä enemmän oopperatalojen ja erityisesti oopperafestivaalien ohjelmistoon (mm. Monteverdin v. 1607 säveltämästä L’orfeosta valmistetaan Operabase-tietokannan mukaan tällä esityskaudella 6 eri produktiota, joita esitetään yhteensä 33 kertaa), yleensä klassikot ovat joko wieniläisklassisen tai romanttisen tyylikauden tuotteita.

    Musiikinhistoriallisesti hieman tiukemmin rajaten klassikko-ooppera on sellainen, joka on sävelletty klassisella tyylikaudella, ns. wieniläisklassismin aikaan, 1700-luvun jälkipuoliskolta 1800-luvun ensimmäisille vuosikymmenille.

    Oli rajaus sitten kumpi tahansa noista edellä mainituista, Wolfgang Amadeus Mozartin ooppera Die Entführung aus dem Serial, Ryösto seraljista on klassikko-oopperoista se ensimmäinen; klassikkojen klassikko! 

    Klassisen tyylikauden oopperoita oli toki sävelletty jo ennen Ryöstöä. Mozart itsekin oli ehtinyt ”harjoitella” oopperan tekemistä (aloitti 11-vuotiaana) jo 13 teoksen verran ennen kuin sai Die Entführungin sävellystilauksen Itävallan keisari Josef II:lta. 

    Jälkikäteen tarkasteltuna Die Entführung aus dem Serail on kuitenkin se nimenomainen teos, joka raamitti musiikillisesti paitsi klassisen kauden oopperan, myös Mozartin oman oopperasävellystyylin. Vaikka säveltäjäneron varhaisempiakin teoksia esitetään jonkin verran myös nykyään, Ryöstö seraljista ja sitä seuranneet Figaron häät, Don Giovanni, Così fan tutte ja Taikahuilu ovat ensin mainitun klassikkoperiaatteen mukaisia Mozart-oopperoita.

    Myös Savonlinnan Oopperajuhlien yli satavuotista historiaa tarkastellen Ryöstö seraljista on vanhin ohjelmistossa ollut ooppera. Näin nimenomaan silloin, kun puhutaan teoksista Olavinlinnan näyttämöllä. Ohjelmistossamme on ollut kyllä Telemannia, Pergolesia ja varhaista Mozartia, mutta tuolloin kyse on ollut pienoisoopperoista pienillä näyttämöillä, ei Olavinlinnassa. Milloin mahtaakaan olla Olavinlinnan ensimmäisen barokkioopperan aika?

    Ryöstö seraljista on siis musiikinhistoriallisesti tärkeä teos. Jo pelkästään tästä syystä kaikkien oopperanystävien pitäisi se kokea ainakin kerran. Jos nyt kuitenkin unohdetaan kaikki historialliset näkökulmat ja tarkastellaan Ryöstöä sen musiikin ja tekstin osalta, on myös todettava suoraan: se kannattaa kuulla ja nähdä siksi, että kyseessä on mahdottoman hieno ooppera! Ryöstö seraljista on ihan parasta Mozartia; hienoja aarioita ja nerokkaasti rakennettuja ensemble-numeroja, libreton tekstiä kekseliäästi avaavia sävelkulkuja toinen toisensa perään. Mozart oli 25-vuotiaana viimeistään saavuttanut sen suvereenin taitotason, jota hän hyödynsi seuraavat kymmenen vuotta, elämänsä viimeiset. Tuotanto, jonka Mozart Die Entführungin jälkeen sävelsi, koostui pelkästään tämän oopperan kaltaisista mestariteoksista.

    Ryöstö seraljista on teostyypiltään Taikahuilun tapaan saksalainen Singspiel. Musiikkinumeroiden välissä tarinaa viedään siis eteenpäin puhutun dialogin kautta, ei laulettuina resitatiiveina. Alkuperäisessä libretossa puhetta on melko paljon ja eräs päähenkilöistä, pašša Selim on puherooli. Nykytuotannoissa dialogien määrää useimmiten karsitaan reippaasti, niin myös meillä on tehty. Lyhennettynäkin puhetta on silti runsaasti ja se synnyttää laulajille melkoisen lisähaasteen läpisävellettyyn oopperaan verrattuna. Joutuvathan he lauluteknisesti haastavien musiikillisten virtuoosinumerojen (joita totisesti riittää, jopa matalalle bassolle) välissä vaihtamaan äänentuottotekniikkansa puheteatterin lainalaisuuksiin. Ei todellakaan mikään helppo tehtävä, ei varsinkaan Olavinlinnan ison linnanpihan kaltaisessa suuressa tilassa.

    Savonlinnan Oopperajuhlien Ryöstö seraljista -tuotanto valmistui ensi-iltaansa toissa kesänä. Ohjaaja Katariina Lahden johtama tuotantoryhmä on luonut Olavinlinnan näyttämölle värikkään, sadunomaisen tunnelman, joka on visuaalisesti eräs komeimmista, mitä meillä on nähty. Erika Turusen upeat puvut, Mark Väisäsen kekseliäs lavastus, Jussi Kamusen valot sekä Jenni Valorinnan videosuunnittelu täydentävät toisiaan saumattomasti ja Johanna Stormin äänitehosteet värittävät hienosti puhedialogeja, niitä Mozartin ”tyhjiksi” jättämiä hetkiä.


    Ensi kesän solistimiehitys on Konstanzen roolia laulavaa Elena Gorshunovaa lukuun ottamatta tuttu kahden vuoden takaa. Claire de Sévigné Blondena, Jussi Myllys Belmontena, Jonathan Winell Pedrillona ja Petri Lindroos Osminina lauloivat samoja rooleja jo viimeksi. Pašša Selimin roolin tulkitsee niin ikään uudelleen saksalainen näyttelijä Sebastian Wirnitzer. Se, että tämä nimenomainen produktio on lähes kaikille tekijöilleen entuudestaan tuttu, on pelkästään positiivinen asia. Toissa kesän pitkän ja intensiivisen harjoitusprosessin aikana hioutunut solistiryhmän tiivis yhteishenki ja toimiva lavakemia heijastuu varmasti orkesterimontun yli katsomoon asti, todennäköisesti jopa viime kertaa paremmin. 

    Jussi Myllys (Belmonte), Petri Lindroos (Osmin), Claire de Sévigné (Blonde) ja Jonathan Winell (Pedrillo)

    Mikään toissakesäinen kopio Ryöstöstä ei kuitenkaan ole tulossa, siitä pitänee huolta ainakin kapellimestari Kalle Kuusava, joka johtaa esitykset. Kalle debytoi Olavinlinnan orkesterimontussa viime kesänä Madama Butterflyn kera ja teki sen todella vakuuttavasti. Puccinin pääosin 1900-luvulla säveltämät teokset ovat monien mielestä niitä ”viimeisiä” suuria klassikko-oopperoita. On todella mielenkiintoista kuulla, miten klassikkoluettelon toinen ääripää taipuu Kallen tahtipuikon edessä. Minkälainen tulee siis olemaan Kalle Kuusavan Ryöstö seraljista…? Heinäkuussahan se sitten kuullaan!

  • 11.10.2018 12.24

    Tapahtuipa seuraavaa nimeltä mainitsemattomassa oopperatalossa, nimeltä mainitsemattoman oopperan esityksessä.

    Omaa istumapaikkaani edeltävälle riville, etuoikealleni istahti nelihenkinen perhe, näin oletin: isä, äiti ja kaksi poikaa. Toinen viimemainituista oli n. kymmenvuotias, toinen varhaisteinivuosiaan elävä. Nuorukaisten pukeutuminen ja koko yleisolemus viestitti hieman toisen tyyppisen musiikin harrastuneisuutta, mutta ilmeisesti oopperakin ainakin jonkin verran kiinnosti, oltiinhan lähdetty vanhempien mukaan, vieläpä uuden oopperatuotannon ensi-iltaan. Hienoa avarakatseisuutta nuorilta miehiltä, mahtavaa kulttuurikasvatusta vanhemmilta! Näin ajattelin, pientä seuruetta tarkastellessani. 

    Esityksen alettua jouduin tekemään uuden tilannearvion. Uuden tulkinnan mukaisesti näytti kuitenkin siltä, että perheen äiti oli halunnut tulla nauttimaan oopperaesityksestä, isä ja pojat olisivat ehkä mieluummin viettäneet iltaa jossakin muualla, kenties ihan toisenlaisten mielenkiinnon kohteiden parissa.

    Vaikka miesväestä isä tuntuikin hyväksyvän tilanteen kaikkein parhaiten, hänenkin ruumiinkielestään pystyi päättelemään lievää merkittävämpää turhautumista. Toistuva vääntelehtiminen, kellon vilkuilu, käsiohjelman rullailu ja pudottaminen pari kertaa kolahtaen lattialle, kertoivat kyllä omaa kieltään miehen mietteistä. Toivottavasti vaimon osoittamat hellyydenosoitukset, poskensivelyt ja pieni päännojailu olkapäätä vasten kuitenkin herran tunnelmaa hieman kohottivat.

    Perheen kuopus teki oman selkeän ratkaisunsa jo alkusoiton aikana. Hän käpertyi pieneksi keräksi istuimensa syleilyyn (miten ihmeessä mahtuikaan), oletettavasti sulki silmänsä ja pysyi rauhallisena väliaikaan asti.

    Mutta sitten tämä teini-ikäinen! Melkein sydäntä särkevää oli takaviistosta seurata hänen suoranaista tuskaansa oopperaillan edetessä. Nuori mies kyllä selvästi yritti parhaansa, varsinkin esityksen alkupuolella. Välillä katse seurasi lavan tapahtumia, välillä se haki korkealla näyttämön yläpuolella olevan tekstityslaitteen valokirjaimia, mutta kyllä suurin osa ajasta meni kuitenkin jonkinlaisen sijaistoiminnan kehittelyyn. Tuskinpa koskaan aiemmin olen todistanut puolentoista tunnin aikana niin montaa erilaista istuma-asentoa, mitä tämä nuorukainen minulle tarjoili. Visuaalisesti eräs mielenkiintoisimmista koettiin silloin, kun hän nosti oikean kätensä korkealle päänsä yläpuolelle ja päästi sitten ranteesta kämmenen riippumaan kohti päälakeaan samalla päätään ja koko vartaloaan vasemmalle taivuttaen. Hieman punk-henkinen tukka lisäsi varjokuvan taiteellista vaikutelmaa merkittävästi!

    Kyllähän minä sitä oopperaesitystäkin seurasin ja siitä nautin, ilman muuta. Ihan koko huomioni ei suinkaan mennyt edellämainitun perheperformanssin ihailuun. Ja minähän sitä paitsi olen niin perusauditiivinen ihminen, että jos se, mitä korvien kautta vastaanottaa, on hyvää ja nautinnollista, ovat kelpo oopperaillan elementit jo riittävästi kohdallaan. Ja on myös todettava yksikantaan, että mitään sen suurempia korvinkuultavia häiriöitä kyseinen nelikko ei illan puolikkaan aikana aiheuttanut.

    Puolikkaaksi tuo ilta todellakin tälle kvartetille jäi, toisen näytöksen alkaessa huomasin mainitut paikat tyhjiksi. Ehkä parempi niin: parempi äidille, parempi perheen miesväelle, kenties parempi myös meille muille samassa katsomonosassa istuneille.

    Oletettavasti kyseessä oli ns. erilainen ilta kyseisen perheen viikko-ohjelmassa, ainakin tämä oli erilainen oopperakokemus minulle. Toivottavasti kyseessä ei kuitenkaan ollut poikien kohdalla se kuuluisa kahden oopperan kokeminen yhtäaikaisesti: ensimmäisen ja viimeisen.

Kurkista kulisseihin

Tervetuloa tutustumaan Savonlinnan Oopperajuhlien OOPPERAA-blogiin. Tähän blogiin kirjoittaa ihmisiä eri puolilta Oopperajuhlien organisaatiota: ympäri vuoden työskenteleviä ja myös kesäajan kausityöntekijöitä.

Oopperajuhlat järjestetään ensi kesänä 5.7.-3.8.2013. Seuraa kuinka juhlavuoden valmistelut etenevät eri rintamilla talven, kevään ja kesän aikana huipentuakseen sitten heinäkuuhun 2013.

Oopperajuhlien henkilökunnalla on ollut myös henkilökohtaisia blogeja, joihin voit tutustua oikean laidan linkeistä.
Savonlinnan Oopperajuhlien sivuilla käytetään evästeitä käytön optimoimiseksi. Lue lisää. Voit estää evästeiden käytön selainasetuksista.
OK