Mozartin viimeiseksi jäänyt ooppera Taikahuilu poikkeaa kaikesta aiemmin oopperan nimissä tehdystä. Se on satu, jossa ajalla ja paikalla ei ole merkitystä, eivätkä henkilöt ole todellisia ihmisiä vaan jotain, mitä edustavat. Olemme metsässä ja linnassa jossain kaukana, joskus kauan sitten, eikä kaikki ole sitä, miltä ensin vaikuttaa. Säkenöivä Yön kuningatar osoittautuu murhanhimoiseksi naiseksi, pelottava ja ankara linnanherra Sarastro puolestaan lempeäksi ja anteeksiantavaksi isähahmoksi. Näiden välissä seikkailevat helposti eksyvä prinssi Tamino, joka rakastuu pelkän kuvan perusteella prinsessa Paminaan, ja prinssin apuriksi väkisin värvätty linnustaja Papageno, joka haluaisi nopeasti naimisiin ja paljon lapsia.
Mozart ja hänen libretistinsä Emanuel Schikaneder tekivät Taikahuilun suuren yleisön spektaakkeliksi yksityiselle teatterille, joka oli tunnettu teknisistä ihmeistään ja suuresta orkesteristaan. Maisemia pystyttiin vaihtamaan nopeasti, maa nielaisi ihmisiä, taivaalla lenteli pieniä poikia, viiniä ilmestyi tyhjästä, ukkonen salamoi, pässejä tupsahti näyttämölle ja vanha eukko muuttui nuoreksi tytöksi. Tällaista yleisö rakasti 1700-luvulla ja rakastaa yhä, teatterin taikaa.
Taustalla on vakava mutta yksinkertainen valistusajan sanoma, jonka tekijät omaksuivat vapaamuurariliikkeessä. Ranskan vallankumouksen jälkeen liike kiellettiin, ja Taikahuilun tarkoitus oli kertoa yleisölle, mistä hyvistä asioista kielletyssä aatteessa oli kyse: ihmisen kehittymisestä paremmaksi. Lähtökohta on vanginvartija Monostatos tai Yön kuningatar, toisin sanoen viettien, vaistojen ja vihan ohjaama ihminen. Suurin osa meistä kulkee seuraavalla tasolla, Papagenon tiellä. Me emme ole pahoja ja pystymme rakastamaan, mutta tarvitsemme rakkaudelle kohteen, olipa se äiti, lapsi tai puoliso. Tamino ja Pamina saavuttavat tarinassa korkeimman tason, jossa ihminen kykenee rakastamaan maailmaa yleisesti ja antamaan anteeksi vihamiehilleenkin.
KESÄLLÄ NÄHDÄÄN PÄIVITETTY TAIKAHUILU
August Everdingin ohjaus vuodelta 1973 on hurmannut suomalaisia vuosikymmenestä toiseen niin Savonlinnassa kuin television välityksellä ja tehnyt useasta sukupolvesta oopperan ystäviä. Kuuluisan saksalaisen teatteri- ja oopperaohjaajan versio keskittyy sadun maailmaan huumoria kaihtamatta, ja sen suurin innoittaja on ollut Olavinlinna. Koska Taikahuilu esitetään aina suomeksi, se tarjoaa ainutlaatuisen tilaisuuden kuulla suomalaisia laulajia kotimaan kentällä.
”Versioni on kunnianosoitus molemmille herroille.”
– Erik Söderblom
Kun klassikko-ohjaus täyttää ensi kesänä 50 vuotta, se toteutetaan jälleen Olavinlinnan lavalla – mutta tällä kertaa Erik Söderblomin päivittämänä versiona, sillä moni asia on muuttunut sitten vuoden 1973. Söderblom on itseoikeutettu ohjaaja kajoamaan klassikkoon, sillä hänen isänsä Ulf Söderblom johti Taikahuilun ensi-illan ja sen jälkeen monet kesät, ja myöhemmin August Everdingistä tuli hänen professorinsa oopperaohjauksen opinnoissa. ”Versioni on kunnianosoitus molemmille näille herroille”, Söderblom sanoo.
Erik Söderblomin tulkinnassa ohjaus, lavastus ja puvustus uudistuvat rohkeasti ja libreton teemat päivittyvät oivaltavasti omaan aikaamme. Olavinlinnan lavalla nähdään ensi kesänä uudistunut Taikahuilu, jonka tuttuun alkuperäisversioon tuodaan mielenkiintoinen ja tuore näkökulma.
Teksti: Minna Lindgren
Taikahuilun ensi-ilta Olavinlinnasa 4.7.2023, liput ja lisätiedot täällä.
