On auvoisa, lämmin kesäilta. Ilmassa on odotusta, iloa, suuren juhlan tuntua. Kansallinen merkkirakennus torneineen odottaa tutussa maisemassa. Hilpeät joukot ovat liikkeellä, liput hankittu jo lumipyryjen aikaan. Tuttuja kasvoja, tervehdyksiä, ruskettuneita naamoja. Halauksia, poskisuudelmia. Jopa.
Ilta on altis huhuille ja spekulaatioille. ”On kuulemma hyvässä vireessä, vieläköhän tänä iltana.” ”Kummallisen vaisu oli ollut Tukholmassa…”
Ollaanko menossa olympiastadionille? Ehei, vaan Olavinlinnaan. Luvassa on – ei suurta urheilua – vaan oopperajuhlaa, toisin sanoen vereviä tunteita, ei mitään kauhtuneita jämätunteita.
Ooppera ja urheilu ovat intohimojani. Jostain syystä eräät kriittiset ystäväni eivät voi ymmärtää, miten joku jaksaa istua stadionilla vuodesta toiseen katsomassa, kun juostaan pikkuhousuissa ja käännytään sadan metrin välein vasemmalle. Ja toiset ihmettelevät, kuinka joku viitsii kesä kesän jälkeen Savonlinnaan päästäkseen eläytymään keskiaikaisiin portaisiin, juomaan väkijoukossa kuohuviiniä ja kuullakseen, miten voimakas instrumentti ihmisääni voikaan olla.
Onhan urheilulla ja oopperalla toki eroja. Oopperassa eletään ja kuollaan enemmän kuin täysillä. Ennen vihoviimeistä henkäystä sankari laulaa minuuttitolkulla kuolonaariaa. Joissakin oopperoissa kaikki päähenkilöt kuolevat. Kuoro sentään jää henkiin. Stadionilla päästään lähimmäksi oopperan loppukohtausta kymmenottelussa, kun viimeisen lajin eli 1500 metrin juoksun jälkeen sankarit lakoavat yksi toisensa jälkeen tantereelle laulamatta. Kaikki kuitenkin nousevat hengissä kotvan kuluttua.
Oopperassa ei kilpailla paremmuudesta, vaikka tenori vie baritonilta sopraanon ja palaa sotatantereelta voittajana. Paljon on kaksintaisteluita, mutta niissä on kyse kunniasta, ei siitä, kumpi on parempi pistooliampuja tai miekkailija. ”Voittaja” katuu haikein sävelin.
Toisin kuin urheilukentillä, oopperassa tiedetään, mitä tapahtuu. Edes yllätyskäänteet eivät ole yllätyksiä. Ohjaajien temputkin alkavat olla vähemmän yllättäviä. Mustat nahkatakit ja koppalakit, minimalismi tai karkkivärit on jo nähty. Urheilussa yleisö janoaa yllätyksiä, vaikka Armand Duplantisin ja Yulimar Rojasin kaltaiset atleetit pyrkivät ne minimoimaan.
Yhteistä oopperassa ja urheilussa on lahjakkuuden jalostaminen. Huipulle ei ole oikotietä vaan tuhansia tunteja vaatinut louhikkoinen polku. On tarvittu uskoa ja toivoa, myös turhautumista ja epätoivoa. Katsoja ei näe hikistä, raakaa työvaihetta vaan työn tulokset. Nautintoon sekoittuu kunnioitus. Meille nautiskelijoille taiteilijoiden ja urheilijoiden työ tuottaa elämyksiä, liikutusta, haltioitumista. Ihmeitä. Ne vetävät ihmisen aina uudestaan katsomoon.
Surut ja maailman synkkyydet eivät katoa, mutta niiden vastapainoksi on hyvä mennä stadionin tai oopperan penkeille nauttimaan elämästä ja sen tuottamista iloista. Niitä on vielä.
Reetta Meriläinen on oopperan ja urheilun ystävä, joka toimi Helsingin Sanomien päätöimittajana vuosina 1991–2011.
Kolumni on alunperin julkaistu vuoden 2023 lehdessä.
