Miksi Boris Godunovia kannattaa esittää juuri nyt?

Sama kysymys pätee oikeastaan mihin tahansa aikaan. Taide, kuten historia ja kirjallisuus, antaa meille mahdollisuuden tarkastella itseämme ja menneisyyttämme. Se muistuttaa, miksi joitakin asioita ei kannata toistaa. Boris Godunov on peili: se näyttää, millaisia me ihmiset olemme. Meillä on taipumus toistaa samoja toimintamalleja.

Vaikka teknologinen kehityksemme on ollut huimaa, ihmiskunnan arvo- ja estetiikkakehitys ei ole pysynyt mukana. Teos käsittelee vallanhimoa – ajankohtaista aihetta sodan tai rauhan aikana. Godunov saa vallan, mutta ei tiedä, mitä sillä tekisi. Hän jää yksin sen kanssa.

Yksi monologi on erityisen vaikuttava: Godunov puhuu ”kansan tahdosta”. Se on käsite, jolla perustellaan mitä hirvittävimpiä tekoja – vaikka todellista kansan tahtoa ei voi olla ilman vapautta ja vastuuta. Boris Godunovin maailmassa kansalta puuttuu vastuu, he eivät saa päättää mistään itse. He tarvitsevat ainoastaan leipää. Sama asetelma näkyy yhä: diktatuuri ja passiivinen kansa on tuhoisa yhdistelmä.

Mikä on teoksen ydin tai tärkein viesti?

Ehkä se ei ole viesti, vaan kokemus. Itsemme näkemisen kokemus. Teos avaa maailman, joka ei ole kovin kaukana omastamme. 1600-luvun tapahtumat tuntuvat pelottavan ajankohtaisilta. Demokratia on verrattain uusi ilmiö. Se on hieno keksintö, muttei valitettavasti virheetön. Ehkä tärkein viesti on juuri tämä peili: jotta voimme päättää olla toistamatta historiaa, meidän täytyy nähdä itsemme. Puhuminen ja kommunikointi ovat ihmisyyden ydin, ei maailman tuhoaminen.

Millaisen vaikutelman toivot yleisön vievän mukanaan?

Inhimillisen. Vaikka oopperassa on suuria historiallisia tapahtumia, kyse on lopulta psykologisesta draamasta. Se keskittyy Borikseen – siihen, miten syyllisyys ja epävarmuus hajottavat ihmisen. Lopulta hän jää yksin, vaikka on ollut valtansa huipulla. Se yksinäisyys on hyvin koskettavaa.

Miten Musorgskin musiikki heijastaa tätä sisäistä romahdusta?
Tämä alkuperäinen orkestraatio on epäkonventionaalinen – ja juuri siksi niin ilmaisuvoimainen. Musorgski käyttää tummaa äänimaailmaa ja rikkoo tavanomaisia rakenteita: musiikki tuntuu sisältä ontolta, mutta on samalla värikäs ja voimakas. Harmoniat ovat pakahduttavia, ja dynamiikka vaatii paljon vastuuta myös soittajilta. Tämä partituuri elää – sitä ei voi vain ”soittaa niin kuin nuotissa lukee”. Musorgski ei kirjoita oppikirjan mukaan ja juuri siksi hänen musiikkinsa tuntuu aidolta.