Ohjaajahuippu Mariusz Treliński lataa näyttämön täyteen elokuvallista voimaa ja musikaalimaista energiaa.
Mariusz Trelińskin tulkinta La traviatan ikuisesta rakkaustarinasta saa katsojan pohtimaan ihmisyyden peruskysymyksiä.
”Tämä on tarina ennen kaikkea Violettasta, naisesta, joka haluaa elää ikuisesti, unohtaa ongelmansa ja karata kuolemalta. Se vaatii energiaa, spektaakkelia, jonka hän luo ympärilleen joka päivä”, Treliński kuvaa tulevan ohjauksensa pääteemoja.
Yksi maailman rakastetuimmista oopperoista saa uuden, modernimman tulkinnan Savonlinnassa, kun tarina kerrotaan Violettan näkökulmasta, vaikka perinteisesti La traviatan keskipisteenä on Alfredo. Ennakkoluulottomasti oopperaan suhtautuva Treliński on niittänyt mainetta myös elokuvaohjaajana. Hän uskoo vahvaan, visuaaliseen kerrontaan ja syvään, psykologiseen draamaan, jota jokaisesta klassisesta oopperasta löytyy.
”Tämä teos on paljon enemmän kuin pelkkä rakkaustarina. Kuten me kaikki, Violetta haluaisi että hänet hyväksytään, eikä niin kuitenkaan käy. Tämä jännite näyttävyyden ja sisäistyneisyyden välillä kuuluu myös musiikissa.”
Lavalla nähdään nainen, joka pyörittää kabareehenkistä klubia. Kaikki uhkuu väriä, voimaa, tanssia, dekadenttia elämänvoimaa, vaikka samalla sairaus raastaa Violettaa.
”Violetta pelkää rakastumista, riippuvuutta toisesta, sillä tässä dekadentissa ja itsekkäässä maailmassa totuutta ei sanota ääneen, vaan näytelmän täytyy jatkua ikuisesti. Illuusio säröilee, kun toisenlaisesta maailmasta tuleva Alfredo puhuu suoraan ja vilpittömästi,” Treliński kuvaa päähenkilöään.
La traviata on ennen kaikkea tarina maailmojen kohtaamisesta ja hyväksynnästä.
”Sosiaaliset säännöt ovat edelleen samat, vaikka maailma onkin erilainen kuin tarinan kirjoittamisen aikaan. Kaupungeissa ihmiset saattavat elää hyvin erilaisissa maailmoissa koskaan kohtaamatta tai toisiaan hyväksymättä. Ja iltapäivälehtien sivuilla saat leiman otsaasi, jos sinulla on liikaa rahaa tai olet muuten vain liian jotakin.”
Valossa vai varjossa?
Visuaalisesti näyttäviä ohjauksia tehnyt Treliński ei tule pettämään Savonlinnassakaan, missä valoilla leikataan lavan tapahtumista kohtauksia ja pienempiä tiloja. Mikä nostetaan valoon, mikä jää varjoon, elämän ja kuoleman raja – se on myös tarinan ydinkysymyksiä.
”Klubilla Violetta on taiteilija, joskaan ei ylevä sellainen, jota ihmiset kohtelevat kuin tähteä. Se on hänen maailmansa, pakopaikkansa. Täällä vallitsevat rokkikonsertin kaltaiset valot, ja tunnelma on energinen, moderni ja voimakas.”
Valolla seurataan tarinan edistymistä. Lopussa on jäljellä vain yksi valokeila. Violetta ja tyhjyys, lähestyvä kuolema. Lavan valtaavat lakanoihin peitetyt huonekalut kuin kaikki olisi pakattu pois. Yksinäisyyden tunne on ylitsevuotava.
”En usko lavarealismiin, vaan tunnemaailman esiintuomiseen. La traviata on ennen kaikkea show, voimakasta oopperaa, joka luo kiinnostavan kontrastin linnan rauhaa huokuville, arvokkaille muureille. Moderni ja vanha kohtaavat uudella tavalla.”
Trelińskin mielestä ooppera elää kultaista kauttaan juuri nyt. Esiin nousee uusia säveltäjiä, uusia oopperoita, uusia tulkintoja, uusia yleisöjä. Yhdistämällä ooppera videoon, muotiin, moderniin tanssiin, musikaaliin ja elokuvaan saadaan klassikotkin tuotua tähän päivään.
Vain musiikki pysyy, kaikki muu voi muuttua. ”Ooppera ei ole museo vaan elävä instituutio. Olennaista on tarinan ydin.”
Juttu on julkaistu vuoden 2013 Oopperajuhlien lehdessä.
