”Ei mikään vempele toista oopperaa niin kuin elävä näyttämö orkestereineen.”
Oopperalihakseni surkastui. Huomasin sen olemassaolon samalla tavalla kuin lihasten olemassaolon yleensäkin: ken painelee kuntosalille kuukauden joulukooman jäljiltä, löytää viimeistään seuraavana päivänä kehostaan hauisten lisäksi uusia lihaksia, joihin koskee levossa ja liikkeessä. En tiennyt minäkään oopperalihaksesta ennen kuin lähdin Los Angelesin oopperaan puolentoista vuoden pandemiatauon jälkeen kokemaan Wagnerin Tannhäuseria.
Istuin teatterikiikari huurussa katsomossa ja hyrisin ilosta, mutta jo puolessa tunnissa oopperalihakseni oli maitohapoilla. Miksi tässä tulkinnassa ollaan golfkentällä, mietin? Luin käsiohjelmasta, että tarinassa minnelaulaja (mikä se on?) Tannhäuser on kaikille naisille kamala, mutta saa heidät silti ja lopuksi vieläpä syntinsä anteeksi. Väliajalla mietin kotiinlähtöä.
Oopperalihaksiston ylläpitäminen vaatii muutakin kuin tallenteita, youtube-videoita ja wikipedia-artikkeleita. Se treenautuu parhaiten akustisessa tilassa vierustoverin huokailujen säestyksellä kosteiden sormien liimautuessa käsiohjelman aukeamaan. Kaikki oopperoiden pandemia-aikaiset digitaaliset kurkotukset yleisöä kohti ovat olleet suurenmoisia, mutta ei mikään vempele toista oopperaa niin kuin elävä näyttämö orkestereineen.
Minunkin maitohapponi sulivat illan aikana, ja kun näyttämölle tultiin pyhiinvaeltajien kuoron mukana paavin kukkivasta sauvasta kertomaan, pyyhin jo kyyneleitä. Oopperalihas surkastuu vain jos sitä ei käytä. Kesällä Savonlinnassa se on varmasti jo aivan turvoksissa meillä kaikilla.
