Kun Papageno saapasteli näyttämölle katsomoiden keskeltä, hänen puvustaan irtosi höyhen, joka leijaili juuri minun istuimeni viereen. Kumarruin istuimelta ja otin sen käteeni. Se oli turkoosin vihreä, höytyväinen ja jotenkin…maaginen.
”Ehkä se on merkki”, kuiskasi äitini, jolla oli kyky luoda lisättyä todellisuutta jo silloin, kun kukaan ei ollut digitalisaatiosta kuullutkaan.
Laitoin höyhenen huolellisesti paksun, kullanvärisin kansin somistetun käsiohjelman väliin ja katselin lumoutuneena näyttämölle. Tuntui, että höyhen tosiaan antoi esitykselle jonkin isomman merkityksen.
(Kuva Taikahuilusta vuodelta 2014)
Olin 11-vuotias, ja osasin suhtautua oopperaan avoimella asenteella. Tai sanotaanpa tarkemmin: avoimella asenteella sitten, kun tajusin, että pakotietä oopperaretkeltä ei olisi.
”Et arvosta tätä nyt, mutta aikuisena ymmärrät kyllä”, äiti sanoi sellaiseen aikuisten tyyliin, jolla ilmoitetaan, että asia on loppuun käsitelty. Niinpä istuimme pikkuveljeni ja perhetutun pojan kanssa auton takaluukussa – 80-luvulla ei niuhotettu turvaistuimista – ja keskityimme näyttämään sormimerkkejä takana ajaville autoille.
Linna näytti jännittävämmältä ulkoa kuin sisältä päin, mutta tuohon aikaan visuaalista tarjontaa oli niin paljon vähemmän kuin nykyisin, että oopperan lavasteet – kultaiset puut ja eläinhahmot – tuntuivat täysin tyydyttävältä viihteeltä. (Toisin kuin niistä edessämme istuneista sisaruksista, jotka kaivoivat Nakke Nakuttajat esiin saman tien, kun musiikki alkoi.)
Esitin kaikki tyypilliset ensikertalaisen kysymykset: miksei sanoista saa mitään selvää? Mistä voin tietää mitä tässä tapahtuu? Laulavatko nuo ilman mikrofonia? Saako symbaalin soittaja palkkaa siitä, että hän kajauttaa soitinta kerran esityksessä? Mitä hän tekee muun ajan?
Kun tajusin, että minun ei edes tarvitse ymmärtää kaikkea, mitä lavalla ja kuopassa tapahtuu, rentouduin. Sittemmin olen oppinut, että Taikahuilun, kuten muidenkin oopperoiden, libretot ovat juoneltaan aina niin epämääräisiä, että katsoja voi huoletta viimeistellä tarinan mieleisekseen. Siitähän taiteilijat aina horisevatkin, tulkinnasta joka syntyy vastaanottajan mielessä.
Ajoimme yöllä pois esityksestä. Se oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen, vaikka en oikein osannut määritellä miksi.
Nyt tiedän paremmin. Ooppera on klassisen musiikin muodoista viihdyttävin. Laulut, tarina – olkoonkin se kuinka sekopäinen hyvänsä – puvut ja dramaattiset lavastukset palvelevat niitäkin, joista pelkkä musiikin kuunteleminen on pitkäveteistä.
Oopperassa on myös aina väliaika, ja shampanjaa (ja kaljaa). Lisäksi oopperassa on ”täysin hyväksyttävää, jopa suotavaa hieman nukkua”, kuten eräs syväharrastunut ystäväni väittää.
Toki tämä on laimeaa verrattuna siihen, millainen paheiden pesä ooppera oli alkuaikoinaan. Silloin oopperassa ryypättiin, pelattiin uhkapelejä ja ajauduttiin syrjäytymiskierteisiin, sillä ei ollut tavatonta, että opiskelijamiehet jättivät koulut kesken fanittaessaan kaupunkiin saapuneita oopperatähtiä.
Äiti oli oikeassa, aikuisena tosiaan ymmärsin. Höyhen katosi, mutta linna, ooppera ja sen magiikka jäivät.
Teksti: Anna Perho (julkaistu 2020 lehdessä)
